Suomen matka Natoon alkoi siitä, kun presidentti Mauno Koivisto tapasi Naton pääsihteeri Manfred Wörnerin lokakuussa 1992, ja päättyi kesäkuussa 2022 Madridissa, jossa Suomi sai kutsun jäseneksi Naton huippukokouksessa.
Risto E.J. Penttilän kanssa kirjoittamani kirja Pitkä tie Natoon käsittelee tuota kiinnostavaa ja myös yllätyksellistä ”Nato-option” aikakautta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 laukaisi liikkeelle prosessin, joka johti Suomen ja Ruotsin hakemiseen Naton jäseniksi, mutta ei siinä kaikki.
Venäjän aloittama sota oli varsinkin varttuneille suomalaisille päättäjille shokkihoitoa.
Suomi oli aloittanut toisen maailmansodan jälkeen uuden idänpolitiikan, jota Suomelle omaleimaisella tavalla jatkettiin vielä senkin jälkeen, kun kylmä sota oli päättynyt ja Neuvostoliitto hajonnut vuonna 1991. Tuolloin keskeiset poliittiset päättäjät ja ulkoministeriön avainvirkamiehet asettivat päätavoitteeksi Pohjolan vakauden, jonka kulmakivi oli hyvien suhteiden ylläpitäminen Moskovaan kaikissa tilanteissa. Myöhemmin se tarkoitti hyviä suhteita silloinkin, kun Venäjä moukaroi vuonna 2008 Georgiaa tai nappasi laittomasti Krimin vuonna 2014.
Ylimpinä hyvien Venäjä-suhteiden hoitajana ovat olleet presidentit Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö, mutta myös pääministerit, erityisesti Paavo Lipponen. Suomen Nato-jäsenyyshakemus syntyi lopulta hyvin nopeasti vain muutamassa viikossa, mistä pääkunnia on annettava uudelle valtaan nousseelle poliitikkojen sukupolvelle, varsinkin pääministeri Sanna Marinille. Tuolla sukupolvella ei ole samoja suomettumisen ajan rasitteita kuin buumereilla on, mikä mahdollistaa heille ennakkoluulottoman suhtautumisen niin Natoon kuin pohjoismaiseen yhteistyöhön.
Nato-jäsenyyden myötä Suomi siirtyy neljänteen tasavaltaan. Siellä monet asiat ovat toisin kuin ennen, kuten viestintä, ja tarve ymmärtää muita Pohjoismaita.